Archive for heinäkuu, 2009

Kyllä on tytsy keksii vaikka mitä! Suihkussa käymisestä on nyt tullut pakkomielle. Jos joku haluaa käydä suihkussa, yrittää Sina väkisin runnoa itsensä ovesta sisään. Tai työntää päätään oven alla olevasta raosta. Hyppii ovea vasten ja vikisii aika lujaa. Sinan oli /on pakko päästä mukaan saunaan. Ja ihme ja kumma ei meinattu saada tytsyä pois. Outo kummajainen, sanoisin. Läähättää auringossa, mutta saunassa ei ahdinkoa tuntunut tulevan. Uiminen on myös ihanaa! Sina hyppää mökillä laiturin päästä veteen ja plumps, veden alta ylös ja pelastuspuuhiin. Vedessä ei saa olla ketään samaan aikaan. Sillä pelastajakoira Sina hyökkää. Tulee ja puskee kuonolla sua rantaan ja jos et tajua, ottaa hän kirjaimellisesti kiinni kädestä ja vie rantaa. Että jos lapset haluaa uida, on Sina vietävä kauas rannasta. Veneessä matkustaminen on taas luksushommaa. Siellä istutaan tai seistään keulassa ylpeänä ja rauhallisena. Sina on aina uusissa tilanteissa rauhallinen eikä tosiaan stressaa turhia. Se on hyvä juttu!

Zornoi Tatjana

Zornoi Tatjana muutti luokseni vuonna 1996, heinäkuussa. Hän oli pentuna, villi, “kovapäinen”, omituinen hiipijä. Me aloitettiin treenailemaan yhdessä, Saijan, Kirstin, Sepon ja Hannan kanssa. Säännöllisesti tapasimme  Hyvinkäällä. Mua opastettiin ja koulutettiin, olihan kyseeessä mun ensimmäinen oma koulutettava koira. Kotonamme oli ollut lapsuudessani labradorin noutaja (isäni työkoira) ja myöhemmin kettuterriereitä. Koiriin olin tottunut, mutta kaikki koulutus asiat olivat aivan “hepreaa”.

Aluksi treenasimme hakua ja kisasimme menestyksettä haussa, sitten totesimme, ettei se ollut meidän “the juttu”. Aloimme kilpailla jäljellä  ja montaa kisaa emme läpi kahlanneet, nopeasti olimme avoimessa luokassa. Näyttelymenestystä saimme matkalla hyvinkin. Ja Tatjanasta tulikin Fin Mva 3-vuotiaana. Ja samana vuonna äiti, vain yksi vauva syntyi Zornoi Darii, joka muutti Norjaan ja on edelleen elossa, ainakin viimeisen tiedon mukaan. Tatjanaa voidaa muistella monella tapaa. Hän oli kaunis, temperamenttinen, jopa “tiukkapipoinen”, nopeasti oppiva ja älykäs mustaterrieri, mun UNELMIEN TÄYTTYMYS. Tatjana oppi nopeasti ja oli varmaan jopa “outo” mustis. Oppi kaikkea kummaakin, kuten hiipimään kuin kissat, teimme monta esiintymistä…Ja lemppari juttuja oli makkaran kääntäminen kielellä, niin että kukkaan ei tiennyt että joku oli käynyt rassaamassa leivän pääLlisiä, senttien nostaminen maasta ja “sylkäisy” ja makkarapakettien kantaminen kaupasta kotia. KUKA on siis sanonut, ettei MUSTIKSET ole hauskoja ja jopa pellejä???????

Sama Tatjana oli myös kaikkea muuta kuin hauska, nopea reagointi aiheutti joskus pieniä satumuksia. Sattunut kaikkea, mitä en tässä ala kertoa, tutut ne jutut muistaa ja tietää….Mutta Tatjana antoi kaikkensa, mä olin hänen ihminen! Me olimme aina yhtä. Tästä alkoi varmaan pohjaton rakkaus mustiin ystäviimme! Uusi mustikseni Zornoi Gordaja Gasina eli Sina ei tule koskaan korvaamaan Tatjanaa eikä pidäkään. Hän uusi ystäväni, erilainen ja ainutlaatuinen. Näin se menee..Elämä eteenpäin. Muistoja ei kukaan pois vie!

Aikaisemmin kirjoitin Sinan ajavan jälkeä vain kepeillä, mutta tilanne on jo muuttunut moneen kertaan. Tässä kirjoittelussa on niin paljon aikaväliä, kun en ole saanut julkaistua sivujani, että paljon on sattunut ja tapahtunut. Eli olemme viimeiset 6 jälkeä ajettu makkaralla tai makkaroilla ja kepeillä. Eilen 14.7, olin treenaamassa oman porukan kanssa, pitkästä aikaa. Ja tauko on tehnyt meille enemmän kuin hyvää! SINA TOSIAAN AJOI JÄLKEÄ, se oli upeaa katseltavaa, hihkuin onnesta. Nyt oli motivaatio kohdallaa ja todella tarkkaa työtä tehtiin, Jipii! Saimme ihan kehutkin, tuntui hyvältä ja Sina sai extranamitkin. Hyvä mieli jäi tästä treenistä.

Myös maanantaina 20.7 teimme lyhyen jäljen, mutta sitälkin tehokkaamman. Sina oli todella motivoitunut, vaikka syttyykin aina aika hitaasti. Tarkoita, että yleensä puolessa välissä vasta alkaa “ajamaan tosissaan”, lämpenee hitaasti. Mutta onnistunut oli tämäkin pikku jälki. Tästä on taas ilo jatkaa eteenpäin.

Ikiunta olet yli vuoden nukkunut. Tuntuu, että olit juuri luonamme.  Muistelemme sinua usein. Minne menit? Kuinka voit? Kaukana sateenkaarisillalla uskomme sinun olevan, tähtenä taivaalla. Loistat kirkkaimmin kuin muut. Ikävä ei koskaan lopu!

Olet lähellämme, vaikka kaukana oletkin!

Tatjana oli koira Isolla K:oolla..

Zornoi Tatjanan suuria saappaita täyttämään valitsimme Zornoi kennelistä Dooriksen( Zornoi Dobraja Doris) ja Bandin (Antonio Banderas Scarb Serca) vaavin. Odotukset ovat olleet koko ajan korkealla. Pentu valitsi meidät, se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

 20.03.2009 Sinan kotiin haku päivä oli vihdoin koittanut. Matkaamme lähti terhakka, mutru turpa, hiukan tuiman oloinen sisupussi. Matka Hämeenlinnasta Kuusankoskelle sujui täysin ongelmitta. Uuteen kotiin ja omiin ihmisiin tutustuminen tapahtui myöskin hyvin. Lapset olivat onnesta soikeana “Äiti mä rakastan tätä koiraa” iloitsi Niilo 3 vee. Ja kyllä mä itekkin olin ylpeä Sinasta. Ensimmäinen yö sujui ongelmitta, samoin yöt siitä eteenpäinkin. Myös yksinolo ei tuottanut ylimääräisiä ulinoita. Alusta asti Sina on ollut utelias, iloinen ja todella tykkää ihmisistä. Lapsemme ovat kovin pieniä, joten täysin ongelmitta ei olla selvitty. Välillä on liikaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita.Välillä lapsemme villitsevät Sinaa liikaa ja lopputuloksena on, että sina nipistää ja vinkuttaa lapsia (kokee, että onpa kivoja vinkuleluja) ja välillä taas Sina leikkii rajusti ja kaataa tyttäremme Milenan (1v6kk). Silmät on oltava selässäkin.

Yhdessä halusimme Sinan, mutta mä huolehdin koulutuksen, trimmauksen ja pääosin myös lenkityksen. Mieheni Teemu kuuluu taustajoukkoihin, tukena ja apuna. Hän vastaa, että pelit ja vehkeet toimii, vahtii lapsia ja antaa meille aikaa. Tosin joskus hampaita kiristellen.

Naapurissamme asuu Sinan paras kamu Rotweiler narttu Roosa. Tytöt peuhaavat päivittäin keskenään, yhdessä tehdään metsälenkkejä ja käymme treenailemassa. Onneksi lähistöllä on hyvät lenkkimaastot ja paljon kivoja kamuja.

Sinan kanssa ollaan treenailtu jälkeä ja perustottelevaisuutta. Sina on selkeästi normaali mustaterrieri, hiukan hitaasti syttyvä. On kyllä tekevä ja innostuu, mutta vaatii pientä tsemppiä ja innostamista. Sinan kanssa ollaan kepeillä ajettu jälkeä, koska kepit tuntuu olevan kivempia ja kuin makkarat.  Ja kepistäkin saa namia. En ole täysin hyljännyt makkara jälkeä, mutta nyt ollaan kepeillä edetty ja toistaiseksi olen tyytyväinen Sinan tapaan työskennellä. Rauhallinen työskentelytapa.

Sinan lempipuuhaa on kaivaminen, pihamme muistuttaa kohta miina-kenttää, kuoppia siellä ja täällä.  Sinan osaa pitää hauskaa ihan yksinkin. Kaivamisen lisäksi kivaa on hyppiä omenapuun oksia, mitä korkeammalle pystyy hyppäämään ja saa oksia irti. Myös kaikki kantaminen on lähellä sydäntä. Pihalla tavarat liikkuu paikasta a-paikkaan b:ee. Myös uudelleen muotoilu tuntuu olevan taiteellisen mustaterrierin lempipuuhaa. Milenan nukeille muotoutuu uusi ulkonäkökin todella ennästys ajassa. Tämä ei aina meitä vanhempia ja lapsia naurata.

Sina on leikkisä, rakastaaa kaikkia ihmisiä ja antaa itsestään hellyyttävän kuvan. Mutta myös kovuutta löytyy,  muutama painimatsi ollaan otettu ihan ekoina viikkoina. Sina osaa olla todella rauhallinenkin. Mielestäni Sina omaa hyvät hermot ja sitä tässä perheessä tarvitaankin. Opettelemme tuntemaan toisiamme joka päivä lisää. Tämä on antoisaa aikaa.

Olen 31-vuotias, naimisissa ja kahden pienen lapsen äiti. Asumme Kuusankoskella, omakotitalossa, jossa on pihalla tilaa temmeltää..
Tästä on aikaa, kun tutustuin rotuun, ystäväni Saijan kautta. Mustaterrierissä oli mielestäni kaikki kohdallaa, se oli rotu mua varten. Tutustuin rotuun ja hoitelin Saijan kolmea mustaterrieri aika ajoin. Kävin hänen mukanaan näyttelyissä ja metsällä. Kului muutama vuosi eteenpäin ja täytin 18-vuotta. Samana vuonna syntyi Zornoi kennelliin pennut. Saijan pienellä painostuksella/ innostuksella lähdin katsomaan itselleni omaa mustista. Matkaani lähti muutamia viikkoja myöhemmin temperamenttinen, kaunis ja suloinen Zornoi Tatjana. Mun suuri rakkauteni. Aivan ongelmitta ei elämämme sujunut, mutta luottamus ja rakkaus välillämme kasvoi kasvamistaan. Olin löytänyt oman rodun, oman uskollisen ystävän ja täydellisen koiran mulle. Jaoimme monta mukavaa muistoa, upeita kisamuistoja, hauskoja uimaretkiä ja muitakin aika koomisia tilanteita. Meille todellakin sattui ja tapahtui. Mä kasvoin samalla aikuiseksi, vai olenko mä sitä vieläkään? Tuskin, mutta kuitenkin me oltiin aina samalla tavalla yhdessä, vaikka kuinka elämä muuttui ympärillä. Me oltiin paita ja peppu. Toistemme tuki ja turva. Tapasin aviomieheni vuonna 2000, josta tuli Tatjanalle iskä. Isä ehdokkaita oli muutama taipaleella, mutta sinne ne jäivät. Sitten pidin lupauksen, muutimme omakotitaloon, maalle. Kuusankoskelle kaupunkien hälinästä. Tatjana nautti täysin siemauksin maalla olemisesta. Iso oma piha ja appivanhempiemme dobermanni Benno poikaystävänä ja sielun kumppanina. Mitä voisi koira vielä toivoa? Perheemme kasvoi vuonna 2006. Poikamme Niilo syntyi ja Tatjanasta tuli tunnollinen “iso-sisko”, vartija. Seuravaana vuonna syntyi tyttäremme Milena. Siitä alkoikin sitten ns. vanhuus Tatjanalle. Liekö  uusi tulokas väsyttänyt vanhuksen hermoja vai oliko hän jo oman tehtävänsä hoitanut? Kuka sen tietää? Pikku hiljaa, alkoi vaivoja tulla. Dementiaa, näönmenetys jne. Hoidoista ja sitkeästä periksiantamattomuudesta huolimatta tein elämäni vaikeimman päätöksen 11.6.2008 ja luovuin Rakkaastani. Lähetin sateenkarisillalle meitä vartioimaan. Pitkään kesti ennen kuin pääsin jaloilleni ja Tatjanan seuraajaksi valitsimme Zornoi kennelistä uuden mustiksen, vaavimme Zornoi Gordaja Gasinan eli Sinan perheen kesken! Tästä alkakoon meidän yhteinen tarina ja taival…Toivon meille pitkää yhteistä tulevaisuutta. Sinasta lisää….